Asennetta luurissa

Puhelinmyynti.

Vielä pari kuukautta sitten olin niitä ihmisiä, jotka huoletta painoi luurit puhelinmyyjille. Jotenkin ajatus puhelimitse myymisestä tuntui väärältä taikka vieraan ihmisen kanssa puhumisesta. Ei sillä myyjällä ole persoonaa taikka identiteettiä. Se on vain ääni. Ei se loukkaannu.

Nyt takanani on neljä työvuoroa puhelinmyynnistä. Opiskelujen ohella tuntui helpolta ja vaivattomalta mennä iltatöiksi puhelinmyymään vähän lehtiä ja tienata siinä samalla taskurahaa. Työhaastattelu tuntui mukavalta. Myös koulutuksessa huokui innostus työntekijöistä ja mahtava ilmapiiri. En voinut odottaa omaa vuoroani.

Ensimmäisen vuoron jälkeen jäi suuhun hyvä maku. Sain myytyä neljä lehteä, joka ei ole kovinkaan suuri summa, mutta onpahan jotakin. Toisen työvuoron jälkeen käteen tarttui vain kolme kauppaa. Kolmannen vuoron jälkeen kädessä oli huimat kymmenen kauppaa.

Tänään otin lopputilit. Mutta miksi? Pärjäsin ihan hyvin ja homma ei ollut mitään avaruustiedettä. 

Ensinnäkin haluan nostaa hattua kaikille puhelinmyyjille, jotka tekevät kauppaa. Teillä on asenne kohdillaan, osaatte puhua, taidatte sanavalmiuden ja markkinoinnin taidot. Olette myyntimiehiä. 

Sen yhden työvuoron ajan heitin moraalini nurkkaan hetkeksi. Jos asiakas sanoo, ettei heillä ole aikaa, sitä ei pidä uskoa. Jatka. Jos asiakas kieltäytyy, myy tuotetta kaupanehdotuksilla. Jos asiakas sanoo, ettei tilaa mitään, perustele hyvin. Ole sanavalmis ja vakuuttava. Jos asiakas sanoo, ettei pysty näkemään lehtien tekstejä, keksi hyvä argumentti. Jos asiakas sanoo, ettei hänellä ole varaa, perustele tarjouksen alhainen hinta. Anteeksi, siis edun.

Oma moraalini ei taivu tässä. Ymmärrän, että tärkeintä telemarkkinoinnissa on kaupanteko. Moraalin pitää hieman taipua, että saa kauppaa. Siltikään omani ei taipunut. Kuulin surullisia tarinoita köyhyydestä, leikkauksista ja puhuin muutaman kuumeisen ihmisen kanssa. Ihmiset aloittivat monesti puhelun, etteivät pysty puhumaan kun ajavat autolla. Siltikään nämä "tekosyyt" eivät saa estää kauppaa. Pitää jatkaa eteenpäin kaupanehdotusten kera. Minä en ollut valmis siihen. Se kertoo ehkäpä heikkoudesta, huonosta kauppamiehestä taikka jostain muusta, en tiedä.

Tänään soitin puheluja tuttuun tapaan ja hymy ei vieraillut kertaakaan kasvoillani. Ihmiset aloittivat puhelun: "En sitten tilaa mitään", johon normaalisti hymyhuulessa vastasin, ettei tarvitsekaan. Nyt moraalini kolkutteli ovella ja käski sanoa: "Kiitoksia teille ja hyviä päivänjatkoja." 

Kirjauduin ulos palvelimesta ja laskin kuulokkeet alas. Olin ollut 36 minuuttia töissä. Ilmoitin pomolleni, etten pysty tähän itkien ja täristen. En tiedä mistä se pahaolo kumpusi, mutta minuun sattui. Ehkä ylidramaattista ja turhaa, mutta siltä minusta tuntui. Pomoni ymmärsi. Ihailen häntä, sillä hän hymysuin jaksaa tehdä tuota työtä ja on hyvä siinä. Minusta ei ole siihen.

Olen kokemuksen rikkaampi ja asenteeni puhelinmyyjiin on vaihtunut. Arvostan teitä. Te olette ihmisiä. Te olette taitavia ja sinnikkäitä. Teillä on asenne kohdillaan. Itseltäni ei löytynyt sitä kanttia, mutta olen iloinen että tätäkin tuli kokeiltua.

Hassua tässä oli se, kuinka huomasin jo töihin lähdössä, kuinka en halunnut mennä. Nyt opiskeltuani Teatteri Rajarikossa, jokainen päivä on ollut juhlaa. Vaikka kuinka aamulla on väsyttänyt taikka kolottanut, olen aina noussut, sillä nautin tästä. Muistan, kuinka lukiossa biologian, yhteiskuntaopin, englannin, ruotsin ja maantiedon tunneille oli yhtä vaikeaa mennä kuin puhelinmyyntityöhön. Se oli pakkopullaa jota tein. Ja sitä sen ei pitäisi olla. Kenenkään ei kuuluisi istua siellä kopissa pakosta. Ja niin moni työkollega nauttikin oikeasti siitä mitä he tekivät. Itse en saanut nautintoa rintaan. Ainoa asia mistä nautin, olikin työympäristö ja kannustus, mutta se ei välillä riitä.

Joten neljän päivän puhelinmyyjä kuittaa ja kiittää kokemuksesta. Tsemppiä kaikille puhelinmyyjille. Teillä on asennetta.

Kynttilät sammuu

Mie olen outo. Tiedostan sen itse ja välillä (liian usein) itsekin kummastelen omaa käyttäytymistä. En tiedä, miksi joskus ajattelen jollakin tavalla tai teen jollakin tavalla asioita. Jotkut asiat ovat miulle ehdottoman tärkeitä asioita, jotka jollekulle muulle saattaa olla ykshaileeta (olen pahoillani kielinatsit).

Huomenna mie täytän 20 vuotta. Oon pienestä pitäen ollut näitä synttärityttöjä. Ehkä se hypetys tulee iskältä. Kun olin pieni, isä aina loihti toiveiden mukaiset kakut ja herkut pöydän täyteen. Äiti järkkäsi kaverisynttäreille toimintaa pienenä. Olen kiitollinen kummallekin. Perhosia vatsassa aina jännitin edellisen yön. Aamulla silmät puoliksi auki odotin, että perhe tulee huoneeseeni paketit rapisten herättämään laululla. 

Silti kaverisynttäri vaihe loppui miulta ehkä liian lyhyeen. Muistan, kuinka vuosi vuodelta kaveripiirit supistui. Yksi elämäni surkeimmista muistoista on se, kun vitos-kutosluokkalaisena äiti kysyi, millaiset synttärit järkätään tänä vuonna. Kiertelin. Kaartelin. Lopulta räjähdin itkuun: ei miulla ole ystäviä.

Ei tuosta aiheesta sen enempää. Siitä en tullut kirjoittelemaan. Syntymäpäivät on aina ollut miulle iso juttu. Oli ne sitten jonkun muun tai omat. Koen, että se on sen ihmisen "oma" päivä, jolloin saa heiluttaa valtikkaa kuin prinsessa. Heh, lapsellista ja ehkä diivamainen ajatusmaailma. Olen aina nauttinut muiden yllättämisestä, muille laulamisesta ja lahjojen antamisesta. Ehkä tämä synttäri-into on lapsellista ja sen pitäisi hiipua iän tullessa. Miulla ei vain ole hiipunut. Vieläkin lasken päiviä synttäreihin ja opettelen muiden synttäripäivät ulkoa. Moni sanoo tätä oudoksi. Mutta se mie oon. 

Iskä kerran kertoi sellaisesta mainoksesta, kuin: "Toiset tykkää, toiset ei, Dr.Pepper USA" ja jotenkin se jäi korvamadoksi päähän. Ehkä tuo lause pätee miuhunkin. Olen mielipiteitä jakava ihminen, jotkut tykkää ja jotkut ei. Jotenkin miun on ollut vaikeaa elää sen kanssa, etteivät jotkut pidä miusta. Miussa elää pieni mielistelijäpersoona (okei, välillä liiankin iso), mutta yritän päästä siitä eroon. Kaikista ei voi pitää. Näin se on.

Höh. Nyt meni kaksi aihetta ihan sekaisin: synttärit ja oma persoona. Mutta joo. Viime vuoden synttärit oli parhaat. Täytin 19 (jonka varmasti moni osaa laskeakin) ja silloin oli penkkarit. Olin järkkäämässä abigaalaa aika isona tekijänä ja juontajat kutsui miut lavalle ja koko lukio kööri lauloi miulle onnittelulaulun. Mie taisin vähän itkeä. Voi tätä draamaqueenia.

Kun täytin 18 vuotta, oli vanhojentanssi treenit. Pidin muistaakseni synttärit kolmelle eri kaveri poppoolle ja nautin siitä. Sain ensimmäistä kertaa "synttäritiaran". 

Silloin, kun mie täytin 17, tehtiin kavereiden kanssa yön yli elokuvaa. Mie ohjailin, käsikirjoittelin ja näyttelin ja editoin. Heh. Ei ihan perinteiset "nuorten"synttärit. (oi kun olen vanha).

Näitä synttäreitä mie olen odottanut liikaa. Kaksikymmentä. Se on pyöreitä. Se on määrä, josta pienenä puhuin. Silloin mie meen naimisiin ja saan lapsia. Hyi.

Olin innoissani miun tulevista synttäreistä viime viikolla. Ja tänään mie itkin. Mie olen vähän sellainen vastoinkäymisiin vahvasti reagoiva. Miulla oli angiina tuossa kolme viikkoa sitten. Parannuin. Sain angiinan/jonkun vastaavan taudin uudestaan. Ja nyt, kaksi päivää sitten sain kuumeen. Tänä aamuna heräsin keuhkot kipeänä, 38,5 kuumeisena ja lihassärkyisenä. Kuume nousi päivän mittaan. Burana laski ja nyt se on rauhoittunut, mutta olo on heikompi kuin koskaan. Yritän vakuutella itselleni, etten ole kipeä. Mie esitän muidenkin eessä oman energia tason saldoa hyödyntäen, etten ole kipeä. Ei tunnu missään. Kyl mie pystyn. Ja kun hetkeksi käyn makaamaan sänkyyn tai suljen silmät, tajuan kuinka poikki olen. 

Mie haluan juhlia huomenna. Ja nyt mie pelkään etten voi. Ja tätä mie olen odottanut. Miuta ärsyttää, että tää ärsyttää miuta näin paljon. Miksi tää on niin iso asia miulle? Miksi just nyt olen kipeä? 

Mutta joo. Pitäisi orientoitua, että joka vuosi ne tulee uudestaan. Kyllä. Ehkä se on se, kuinka hypetetään, että kakskymppiset on ne parhaat synttärit. Onneksi 21 päivä tätä kuuta kotona iskällä on varmasti uusi kakku taiottuna. 

Ei yksinäinen unta saa

Katsoin papananaaman vlogi videon, missä hän puhui, kuinka parisuhde ei ole saavutus. Mietiskelin argumenttia hetken ja lopulta itsekin havaitsin olevani samaa mieltä. 

Jotenkin media ja muut ihmiset ympärilläni ovat syöttäneet minulle samaa pavunvartta: jos olet yksin, olet epäonnistunut. Elämämme tavoitteena on rakastua, lisääntyä, perustaa perhe ja kehuskella niillä omilla lapsilla. Älkäämme unohtako saman kuosisia tuulipukuja. Jos jäät yksin, olet epäonnistunut elämässäsi. Game over. Parempi onni ensi kerralla.

Miksi se on näin? Tekeekö vastakumppani, nyt mies tai nainen, sinusta kokonaisen ja paremman ihmisen? Onnellisen? Kyllä, varmasti onnellisen. Ihminen on seurallinen ja kaipaa rinnalleen toista, tukea. Silti en koe parisuhteessa olevien ihmisten olevan minua parempia. Ennen ehkä koin sen niin, kun ensimmäinen parisuhteeni alkoi 16-vuotiaana. Jotenkin ajan myötä, olen ymmärtänyt, että olen yhtä hyvä ja onnistunut ilmankin toista osapuolta. Olen nyt ollut "yksin" yli puoli vuotta. Kyllä, välillä minullekin tulee niitä läheisyyden kipeyden tunteita ja epätoivon syviä huokauksia, kuinka jään yksin. Sitä minä pelkäänkin, mutta nyt vasta hyväksyn, kuinka en ole epäonnistunut. Olen nyt vain yksin. 

En tarvitse toista ihmistä kokemaan itseni kokonaiseksi. En Haloo Helsingin - Kuussa Tuulee kappaleen mukaisesti etsi rakkautta etsimällä, silloin se ei vastaan tule. Koen, että mahdollinen "elämäni prinssi" on vasta tulossa. Nyt elän sitä aikaa, kun tarkoitukseni on rakentaa minua itseäni. Oppia itsestäni, elää itseäni varten. En halua mennä tuonne Joensuun taikka Lappeenrannan yöhön huutelemaan kaduille, että täältä saisi itselleen tyttöystävän. Ehei, kuka tahansa ei kelpaa. Tulee mieleen ihan se Ellinooran biisi Carrie. 

Ehkä sekavia ajatuksia mätätty päällekkäin. Ehkä pointtini on, ettei yksin oleminen tarkoita epäonnistumista taikka vähennä sinun ihmisarvoa taikka onnistumista. Ei parisuhde ole saavutus. Se on hyvä, jos ihmiset löytävät rinnalleen toisen, jonka kanssa kokevat itsensä hyväksi ja nauttivat toisen seurasta. Minulla on vielä koko elämä aikaa ja nyt nautin tästä yksin olosta. Ehkä joku päivä joku sekoittaa pääni totaalisesti, en tiedä.

Tein itseasiassa aiheesta biisin joskus parisen kuukautta sitten:

Perhe perusta ota paljon lainaa pankista,

rakasta, tee lapsia.

Ottakaa valkokuvia, kehuskelkaa omilla lapsilla,

ostakaa tuulipuvut saman kuosiset.

Arvot, normit, etiikka huutaa: vain rakkaus tuo onnea,

mä liftaan yksin ojassa.

Pelkään että yksin jään elämään, 

ettei kukaan mua rakasta tai muista mua jouluna.

Pelkään hiljaisuutta, yksinäistä täysikuuta,

että mut umohdetaan, eikä aurinko nousekaan.

Tässä nyt oli vain ensimmäinen säkeistö, mutta hieman ajatuksia aiheesta.

Ylihygieenisyys

En kyllä tosiaankaan tiedä miksi kirjoitan tästä aiheesta, mutta nyt se ehkä on mietityttänyt tässä pienessä mielessä. Ylihygieenisyys. 

Itse pidän huolen omasta perus hygieniasta, tottakai. Pesen kädet, käyn suihkussa, pesen vaatteeni ja pesen hampaani sun muuta. Silti, olen kohdannut elämäni aikana erilaisia ihmisiä mielenkiintoisine tarinoineen. Kuinka desifiointipullo on mukana, kun ollaan "ulkona" ja kahvoihin ei kosketa paljaalla kädellä, vaatteet pestään parikin kertaa päivässä, kädet pestään vessaan mennessä ja sieltä tullessa useaan otteeseen. Olen itse ihmetellyt kyseistä käytöstä, ja vastauksina on tullut, etteivät he halua sairastua, saada tauteja sun muita. Bakteerikammo. Ällöttävää.

Aloin pohtimaan tätä. Okei, jos te pelkäätte sairastuvanne, jos nyt koskette siihen kahvaan, miksi minä sairastelen yhtä usein kuin te? Miksen minä ole kokoajan sairaalakunnossa sängyn pohjalla?

Myös sitä olen miettinyt, kuinka joidenkin hygieeniataso yltää niinkin pitkälle, että jos sinulta tipahtaa esimerkiksi suklaapalanen lattialle, heität sen roskiin automaattisesti. Taikka käärrepaperinen karkki. Itse noudatan kuuluisaa "viiden sekunnin sääntöä" ja joskus se venyy myös moneen minuuttiin. Joidenkin mielestä ällöä, mutta itse en ole koskaan kohdannut bakteerikammoa. En kävele varpaillani täällä ja pelkää jokaisen puraisun jälkeen sairastuvani. Elämällä elän. 

Minulle on myös marmatettu aiheesta siivoaminen. En koe siivoamista kovinkaan suurena arvona. Jostain tutkimuksesta kerran luin, että taiteelliset ja lahjakkaat ihmiset ovat sottaisia persoonia ja se helpotti minua, hehe. Mutta ei. Siivoan sitten, kun koen, etten pysty enään elinympäristössäni elelemään. Keittiön tykkään pitää siistinä, sillä siellä teen ruokani ja tila on aina hyväksi. Siltikään täydellinen väliaikainen sekasortokaan ei ole minulle ongelma. Likaisuus ei ole minulle ongelma. 

Tässä jotain mietteitä miulta. En tarkoita sitä, että ylihygieeniset ihmiset olisivat väärässä tai mitään. Itse en vain käsitä tai ymmärrä sitä. Miksi elää niin varovasti täällä peläten bakteereita? Ylivarovaisuudestahan vastustuskyky laskee, tai ainakin näin minä olen sen käsittänyt. Ihminen tarvitsee jotain bakteereita, eiks se näin oo? Tai sitten olen ihan väärässä. Luolamiehetkin jo aikojen alussa ovat olleet kosketuksessa likaisuuden kanssa ja koen, että pahempaa ne kemikaalit elimistölle tekee kuin lika. Jätän tämän tähän. Näitä mietteitä tällä kertaa.

Se alkaa taas

Tää taitaa olla miun viides blogi, jota aloittelen. Pessimistisesti tiedän, että tämäkin jossain vaiheessa hiipuu. Tottakai. Mutta yritetään.

Edellinen blogini (www.oman-tien-etsija.blogspot.com) taisi hiipua ihan motivaation puutteen johdosta. Taikka sen pintaraapaisun vuoksi. Niin pinnallista ja mitäänsanomatonta tekstiä, mistä mie en saanut mitään irti, saati sitten kukaan lukija. Joten nyt yritän olla avoin, kertoa mielipiteitäni ja ajatuksiani. En ole kummoinen kirjoittaja saatika ajattelija, mutta ehkä tää blogi on enemmän miuta itseä varten? En tiedä. Toki, onhan se piristävää jos joku tätä eksyy lukemaan.

Naiivi Räsy Prinsessa. Hupsu nimi blogille, mutta tavallaan koen sen omaksi. Sellainen mie vähän olen. Oman elämäni prinsessa, mutta samalla niin pilvilinnassa elelevä ja sinisilmäisesti katson maailmaa ja uskon ihmisistä hyvää. Räsy ilmaisu ehkä tulee siitä, kuinka kolhuja on tässä miltein 20 vuoden aikana tultu saatua. Tää "naiivi räsy prinsessa" tulee myös esiintymään miun uudessa biisissä, tosin biisi ei kerro miusta. Ei ainakaan kirjaimellisesti.

Jotenkin uuden blogin aloittaminen on vaikeaa. Pitäisi aina esitellä itsensä niin, että jokainen lukija saa jonkinmoisen kuvan kirjoittajasta. En mie osaa. Tälläinen mie olen. Ajatusmaailma on sekameteli soppaa, aasinsillat ovat miun erikoisuus ja en ajattele asioita niinkään realistisesti. Osaan kyllä olla valittava ja pessimistinen, jos sille tuulelle satun. Silti, miun maailma on täynnä unelmia, salattuja haaveita, vaihtoehtoisia loppuja ja salaisuuksia. Todella vaikeaa selittää. Nätyn (Tampereen näyttelijäntyön koulutusohjelman) ennakkotehtävissä oli tänä vuonna tehtävänä kirjoitelma: "Millaisessa maailmassa minä elän?" ja siinä yritin jotenkin diplomaattisesti ilmaista omia ajatuksiani. Sen voin tähän alle liittääkkin, jos jotakuta kiinnostaa. 

Ensimmäisenä, haluan pyytää anteeksi jatkuvia kirjoitusvirheitäni. Yhdyssanat ovat heikkouteni. En edes enää jaksa tarkistaa blondina googlesta, onko se nyt yhteen vai erikseen. Yläasteella äikänopettaja antoi muistisäännöksi: "Laita sanojen väliin sana punainen ja katso sopiiko se siihen, jos sopii, sana ei ole yhdyssana", mutta paskat. Miun päässä jotkut yhdyssanat kuullostaa "punainen"- sanan kanssa erinomaisilta. Ehkä se kertoo vain huonosta äidinkielestä. Ja miusta piti tulla yläasteella vielä äidinkielenopettaja. Haha. Ehkä ihan hyvä näin.

Ei kai tässä sitten muuta. Katsotaan miten tää pyörähtää nyt käyntiin. Halusin tähän postaukseen kuviakin liittää, joten liitän tämän päiväiset kuvailut. Angiinasta toipuilen, mutta miulla ei ole kuumetta sun muuta ollut tämän ohella, joten tylsyyteni keskellä menin ulos räpsimään vähän kuvia. Varsinkin kun ulkona ei ole tällä hetkellä tappo pakkaset. 

MILLAISESSA MAAILMASSA MINÄ ELÄN

”Mari elää ihan omassa maailmassaan”, kirjoitti ala-asteen opettajani arvioituaan kirjoitelmaani. Maailmani on ollutkin aina värikäs, dramaattinen ja unelmia täynnä. Haaveilin jo pienenä muusikon ja näyttelijän ammateista kirkkain silmin. En epäröinyt unelmieni realistisuutta.  Minun maailmassani kaikki on mahdollista.

Maailmankuvani on samaan aikaan niin laaja kuin suppea. Tiedostan sodat ympärilläni, kehitysmaiden hädänhuudot ja poliittiset tilanteet. Tiedän, että maailmassa on vääryyttä, pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Näin ollen unelmoinkin maailmasta ilman näitä kolmea tekijää. Kuitenkin sisälläni elää pieni naiivi lapsi, joka näkee maailman vaaleanpunaisin silmin. Elän omassa kuplassani, jossa kuvittelen maailman paremmaksi paikaksi kuin se on. Minun maailmassani kaikkien asioiden on tapana järjestyä ja muuttua ajan myötä paremmaksi.

Maailma, jossa minä elän, koostuu rakkaista ihmisistä, musiikista, teatterista, tasa-arvosta, rakkaudesta ja mielikuvituksesta. Minulle rakkaat ihmiset tukevat minua, työntävät minua eteenpäin tarvittaessa tällä retkellä ja jakavat kanssani tämän maailman kauneuden. Musiikki on minulle kuin happi, terapiakeino käsitellä asioita ja toteuttaa itseäni. Musiikki on iso sektori maailmastani. Teatteri on aina ollut iso asia maailmassani. Nytkin elän teatterin ympäröimänä kokopäiväisesti Teatteri Rajarikon myötä. Tällä hetkellä Teatteri Rajarikko onkin koko maailmani. Toivon mukaan teatteri on myös tulevaisuudessa sitä. Tasa-arvo on tärkeä asia maailmassani. Jokaisella meillä tulisi olla samat oikeudet sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta taikka ihonväristä huolimatta.

Rakkaus on maailmani tukipilari, joka kannattaa vaikeissakin paikoissa. Rakkauden tunne saa itseni kokemaan tärkeäksi. Mielikuvitus on isona osana maailmassani. Se on valtava voimavara, jolla saan asioista paremman näköisiä ja tuntuisia. Ilman mielikuvitusta, maailmani olisi karu, mustavalkoinen ja suora.

Tiivistettynä, maailma jossa minä elän, on kaunis, unelmia täynnä ja toivoa. Maailmassani on pahuutta, mutta vielä pienen lapsen silmin koitan sitä värittää mieleni mukaan. Maailmani on hektinen, spontaani ja välillä tuntuu, ettei tämä kaikki kestä kauaa. Näin ollen yritän parhaani nauttia jokaisesta sekunnista, jonka vietän maailmassani, maailmassani, joka on täynnä unelmia ja missä mikään ei ole mahdotonta.